maanantai 3. elokuuta 2015

Mikko Kuitunen ja Harri Varpanen


Olemme menettäneet äitimme taudille nimeltä alkoholismi ja kuvaamme tässä kirjoituksessa kokemuksiamme. Uskomme, että kaltaisiamme on paljon ja toivomme heidänkin kertovan kokemuksistaan avoimesti. Tällöin asenteet tautia kohtaan kenties muuttuisivat terveemmiksi, mikä hyödyttäisi myös taudille alttiita. Kirjoitamme lähinnä loppuvaiheen alkoholismista, jossa tehtävissä on enää vähän. Varhaisvaiheen alkoholismi voidaan diagnosoida ja hoitaa – mitä varhaisemmin, sen parempi – mutta sairastuneen on haettava apua omaehtoisesti. Kenties esiin tuomamme seikat auttavat alkoholistien omaisia toimimaan meitä järkevämmin hoitomotivaation edistämiseksi.

Toinen äideistämme kuoli hiljattain 66-vuotiaana, toinen on 71-vuotias. Äitimme ovat aina olleet sivistyneitä, taidetta rakastavia, huolellisesti pukeutuvia, läheisistään välittäviä ja huomaavaisia ihmisiä. Eivät siis mitään luolassaan lymyäviä pultsaripeikkoja, mikä valitettavasti on eräs vallitsevista mielikuvista ja usein hyvin kaukana todellisuudesta. Nyt puhumme sellaisesta vuosikymmeniä hivuttautuvasta alkoholismista, jossa aluksi opiskeluaikana miellytään alkoholiin, sitten keski-iässä raskaan työpäivän jälkeen otetaan lasillinen viiniä kotitöiden tekemisen tai ruokailun lomassa – ja kas, voihan sitä ottaa pullollisenkin. Kun juomisesta on tullut päivittäinen tapa, alkaa lopettaminen olla hyvin vaikeaa. Vähitellen ja vaivihkaa alkoholista tulee pääasiallinen mielihyvän lähde, ja suhteet vähemmän juoviin ystäviin muuttuvat etäisiksi. Sairauden loppupuolella alkoholin pitkäaikaisvaikutukset ovat rampauttaneet kehon ja mielen ilman, että alkoholisti itse asiaa sisäistää.

Molempien äitiemme kohdalla valkoviini on peitonnut kaikki koetetut keinot psykoterapiasta minnesotahoitoon ja läheisten väliintuloon. Itse asiassa läheisistä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä taudin hoidossa, ellei henkilö itse – emme osaa sanoa tätä paremmin – ymmärrä haluta parantuvansa. Jos näin ei ole, niin läheiset usein tiedostamattaan edistävät taudin etenemistä ja samalla itse kärsivät sairaan toiminnasta. Läheiset voivat pyrkiä pelastamaan sairastuneen kaikin voimin, ja sairastunut voi raastavien vaiheiden jälkeen viimein suostua hoitoon läheisiä miellyttääkseen. Läheiset tiedostavat tämän, mutta toivovat hoidon silti auttavan ja sairastuneen tulevan järkiinsä. Hoidosta palattuaan sairastunut kuitenkin usein jatkaa juomistaan vähintään entisellä volyymillä ja läheisten epätoivo palaa entistä voimakkaampana.

Alkoholismi on niin monimutkainen pirunnyrkki, että parannuksen löytäminen olisi verrattavissa syövän peittoamiseen. Läheiselle tärkein asia onkin ymmärtää, että alkoholismi ei ole elämäntapavalinta tai harrastus – toisin kuin sairastunut itse väittää – vaan etenevä ja tappava sairaus, johon osa väestöstä välttämättä sairastuu siinä missä syöpäänkin.

Alkoholismi rapauttaa kyvyn asioiden loogiseen käsittelemiseen ja herättää sairastuneessa narsistisen alkoholistipersoonan, jolle juominen, juomisen vähätteleminen ja juomisesta aiheutuvien ongelmien kiertäminen muodostavat elämän pääasiallisen sisällön. Pitkäkestoisen alkoholismin ominaisuuksia ovat äärimmäisen vaikea hoidettavuus, läheisiin heijastuvat psyykkiset ongelmat sekä neurologis-fysiologiset ongelmat, kuten alkoholidementia ja katkokävely. Loppuvaiheessa alkoholista tulee pääasiallinen ravinnon lähde eli alkoholisti käytännössä juo itsensä hengiltä ruumiin ja aivojen toimintojen pikkuhiljaa rappeutuessa. Ruokaan heiveröiset äitimme eivät heikompien viikkojen aikana juuri koske tai koskeneet, ja seuranneiden psykoottisten sairaalareissujen aikana heidän asunnoistaan on siivottu kassikaupalla valkoviinitonkkia.

Ei liene harvinaista, että sairaus pysyy pitkään täysin peitossa kaikille ydinperheen ulkopuolisille. Itsellämme ei ollut edes kunnollista sanastoa puhua näistä asioista, ennen kuin tilanne oli jo hyvin pitkällä. Tämä on hämmentävää, sillä kyseessä on kuitenkin käytännössä kansallistauti ja pidämme itseämme yleissivistyneinä henkilöinä. Tavanomaisen häpeän lisäksi ymmärrystämme lienee pitkään vaikeuttanut epävarmuus tilanteen vakavuudesta. Varhaisvaiheen alkoholismin diagnosoiminen ei ole yksiselitteistä, ja lievän alkoholidementian kanssa voi käydä töissä jopa vuosikymmeniä. Kielelliset taidot ja muisti heikkenevät hitaammin kuin tavanomaisessa muistisairaudessa. Puhuminen voi sujua todella hyvin ja henkilö voi pinnallisesti vaikuttaa täysin normaalilta, mutta pienimuotoisia muistihäiriöitä esiintyy jatkuvasti. Sairastunut itse usein tiedostaa, ettei kaikki ole täysin kunnossa, mutta hakee apua vain epäsuorasti, esimerkiksi selkävaivoihin katkokävelyn asemesta. Hän myös oppii taitavasti peittelemään tilansa reippailla puheenparsilla ja keskustelutekniikoilla. Läheisille ja hoitoalan ammattilaisille on täysin luonnollista olettaa, että tauti ei ainakaan vielä ole kovin vakava.

Vaikka edellä kuvattu epävarmuuden tasapaino säilyisi pitkäänkin, on läheisen suhde alkoholistiin tavalla tai toisella sairaalloinen. Aito vastavuoroisuus vaihtuu kaksisuuntaiseen manipulointiin, jossa alkoholisti pyrkii saamaan läheiseltä siunaavan hyväksynnän juomiselleen ja läheinen pyrkii pelastamaan alkoholistin elämälle. Tällainen vuorovaikutus saa läheisen voimaan pahoin; hän sairastuu läheisriippuvuuteen (eng. codependency, oheisriippuvuus). Läheisen olisikin tärkeää tiedostaa, että mikäli alkoholisti on oikeustoimikelpoinen henkilö, niin hänellä on vapaus juoda ja käyttäytyä miten parhaaksi katsoo. On turhaa pyrkiä osoittamaan hänelle hänen sairauttaan ja sen ilmenemismuotoja, vaikka faktat olisivat miten vakuuttavia tahansa ja pyrkimys miten hienovarainen tahansa. Samoin on turhaa pyrkiä saamaan jonkinlaista anteeksipyyntöä tai hyvitystä sairastuneen omahyväisen, syyttelevän tai loukkaavan käyttäytymisen vuoksi. Alkoholisti ei sisäistä olevansa sairas tai tehneensä mitään väärää, vaan kokee kaikki tällaiset pyrkimykset pelkästään yksityisyyttään loukkaavina, mitä ne viime kädessä ovatkin. Hän saattaa kyllä joskus ohimennen – kuivan huumorin varjolla – mainita olevansa alkoholisti tai pyydellä anteeksi, mutta sisimmässään hän ei näe samaa muutosta persoonassaan jonka läheinen näkee, eikä hänellä ole todellista empatiaa toisen kärsimyksille, mikäli ne liittyvät hänen juomiseensa. Hän on yksinkertaisesti ja vilpittömästi sitä mieltä, että mitään ongelmajuomista ei ole edes olemassa.

Loppuvaiheen alkoholistiin tulisi mielestämme suhtautua kuin kuolemansairaaseen henkilöön, jonka taudinkuvaan kuuluu, ettei hän itse ymmärrä olevansa sairas. Läheiselle haastavinta on hyväksyä tämä tosiasia, luopua pelastamisyrityksistä ja hakeutua tarvittaessa itse hoitoon, niin epäoikeudenmukaiselta kuin se tuntuukin. Toki alkoholisti voi raitistua hyvin myöhäisessäkin vaiheessa, ja on myös olemassa tarinoita, joissa raitistunut alkoholisti kertoo läheistensä periksiantamattomuuden johdosta hakeutuneensa hoitoon ja raitistuneensa, mutta meille sellaiset tarinat näyttäytyvät hyvin poikkeuksellisina. Eräässä tarinassa mies jätti työnsä ja perheensä ja omistautui vuosikausiksi alkoholistiäitinsä hoitamiselle. Me emme ole olleet yhtä rohkeita.

Tuntuu absurdilta hakea itselleen apua alkoholistin asemesta, mutta avun hakeminen on ainoa keino päästä eteenpäin silloin, kun löytää itsensä kaiket päivät murehtimasta mahdollisuuksia alkoholistin pelastamiseksi. Vaihtoehtoja on lukuisia, esimerkiksi A-klinikat, vertaistukiryhmät ja minnesotahoidot – kaikissa hoidetaan varta vasten myös pelkkiä läheisiä. Tässä vaiheessa lienee sanomattakin selvää, että omaa hoitoaan on turha yrittää käyttää vipuvartena alkoholistin saamiseksi hoitoon. Sen sijaan kehotamme läheisiä puhumaan aiheesta mahdollisimman pyyteettömästi, ilman turhaa dramatisointia ja syyllistävää kyräilemistä. Toivomme, että yleinen ymmärrys sairaudesta kehittyisi hyväksyvämpään suuntaan, jolloin sairaan olisi helpompaa hakea apua riittävän varhain, kun ennuste on vielä hyvä. Toivomme julkiseenkin keskusteluun vähemmän puhetta kontrollista ja enemmän puhetta terveemmistä suhtautumistavoista. Toki esimerkiksi alkoholin hinta ja saatavuus vaikuttavat alkoholiongelmiin tilastollisesti, mutta toisaalta ihmiset ovat kautta aikojen juoneet perheensä, perintönsä ja tilansa, tarvittaessa kotipolttoisella viinalla. Siinä on alkoholin hinta suunnilleen jo niin kova kuin voi olla, eikä se ole alkoholistia parantanut. Kontrollia olennaisempaa olisi päästä irti häpeällisyydestä ja tiedostaa alkoholiongelma sairautena, jota ei sovi väheksyä. Rakastakaa ensin itseänne ja sitten alkoholistianne.


Lähteitä:
Lähettänyt klo
Tilaa: Blogitekstit (Atom)